Nyt on sunnuntai-ilta ja olen kotona tietokoneen äärellä vastaamassa sähköpoisteihin ja suunnittelemassa tulevan viikon aktiviteettejä.  Minne asennetaan koulutelttoja tällä viikolla? Ulkona saataa, pääseeköhän kuorma-auto viemään koulumateriaaleja ja telttoja kyläkouluihin kun tiet muuttuu kuravelliksi sateen jälkeen?

Näiden käytännön huolien vastakohtana alakerrasta kuuluu vauhdikasta lattarimusiikkia kun kuubalainen bändi tanssittaa paikallista juhlaväkeä. Alakerran naapuri pitää bileitä läheisten ystävien ja naapureiden kanssa juhlimaan sitä, että he ovat vielä elossa. Kävin itse vähän kuokkimassa iltapäivällä ja naapuri selitti, että tämmöisiä bileitä pidettiin usein ennen maanjäristystä. Nyt pitää ottaa takaisin elämänriemu ja mennä eteenpäin. Hetkeksi unohdin maanjäristyksen tuhot ja yhdessä juhlittiin elämää. Vastakohdat ovat niin ääripäistä, miten voi olla näin paljon riemua niin suuren surun ja vaikeuksien keskellä?

Kesken juhlan alkoi sataa kaatamalla, joka tietää pitää yötä tuhansille ihmisille jotka asuu Port-au-Princen kaduilla. Osa ihmisistä tästä juhlassa palaa telttaan nukkumaan ja joutuu taistelemaan sadevettä vastaan.

Tämä palautti mieleeni viime viikon vierailun paikallisen työntekijän kotiin, tai pikemmin entiseen kotiin. Hän halusi näyttää minulle kotinsa rauniot, joista hän oli ihmeellisesti saanut omat lapset pelastettua kaivamalla reiän betonikattoon täysin romahtaneen olohuoneen kohdalla. Lapset olivat säilyneet hengissä pienessä kolossa sohvan takana kun koko talo romahti. Vaimon kohtalo ei ollut niin onnekas ja hän esitteli mulle reijän mistä vaimon ruumis oli kaivettu pois raunioista. Nyt perhe asuu kahdessa Kirkon Ulkomaanavun lahjoittamassa teltassa romahtaneen talon vieressä. Oli järkyttävä nähdä tämä rakennus ja vähän paremmin ymmärtää mitä ihmiset on kokenut, kaikki tuli paljon lähemmäksi omaa sydäntä.

Tänään tuli kuukausi täyteen Haitissa. Aika on mennyt tosi nopeasti ja aloin miettimään mitä tämän kuukauden aikana on saavutettu. Yhdessä paikallisen tiimin kanssa on saatu seitsemän koulua avattua, joissa nyt opiskelee noin 5000 lasta.

Tästä tulee jo vähän hymyä huuleen, että näiden lasten kohdalla tämä on hyvin tärkeä askel eteenpäin rakentamaan uutta elämää. Kaduilla näkyy pieniä rusettipäisiä tyttöjä ja innokkaita poikia koulupuvuissa. Ei vielä näy läheskään niin paljon kun heitä pitäisi olla, mutta pikkuinen kipinä toivoa normaalista elämästä alkaa syntyä.

Viime viikolla tapasin pienen 6-vuotiaan Satael-pojan innokkaasti kiertämässä Kirkon Ulkomaanavun pystyttämiä koulutelttoja äitinsä kanssa, hehkuttaen että hän pääsee kohta takaisin eskariluokkaan leikkimään kavereiden kanssa. Nämä pienet hetket antavat taas nostoa, kun pitkät työpäivät ja raskas ympäristö painaa päälle.

Hymy kyllä nopeasti hyytyy kun rupeaa miettimään, että maassa on arvioiden mukaisesti noin 5000 tuhoutunutta koulua. Seitsemän koulua tuntuu hyvin pieneltä määrältä katastrofin suuruudessa. Pitää nopeasti siirtää ajatukset takaisin yksittäisiin lapsiin, joiden elämää on voinut koskettaa edes pienellä tavalla humanitaarisen työn kautta. Toteasin itselleni, että ensimmäisen kuukauden aikana on saavutettu paljon, mutta on todella paljon vielä edessä. Odotan tulevaa viikkoa innolla tietäen, että se varmasti sisältää uusia yllätyksiä.