Työssä Haitissa 

"Outoa ajatella, että kaksi vuotta tärkeää oli lukita ovet ja ikkunat turvallisuussyistä, ja nyt ei mitään voi lukita. Outoa ajatella, että niin moni asia on muuttunut, ja silti moni asia, joka on pitänyt minut aiemminkin täällä kaikista vaikeuksista huolimatta, on samoin", Kirkon Ulkomaanavun työntekijä Sylvia Raulo kirjoittaa Port-au-Princestä.

Tänään heräsin aamukolmelta koirien haukuntaan. Joskus aikaisemmin siihen ei reagoinut, nyt eläinten levottomuus on varmin oire mahdollisesta uudesta jälkijäristyksestä, joten uni ei enää tullut. Jostain turvallisuusraportista luin, että 90 prosentin mahdollisuudella tulee vielä uusi vähintään 5 Richterin järistys, ja vaikka tietää, että kotona on luultavasti turvallista, järki ja itsesäilytysvaisto eivät kohtaa. Ruumis pumppaa adrenaliinia, jotta voi juosta nopeasti ulos.

Sähköä ei ollut taaskaan, koska vuokraisännät ovat häipyneet ja YK-naapuri on komennettu Dominikaaniseen tasavaltaan, joten kukaan ei ole laittanut dieseliä edes pariksi tunniksi generaattoriin. Onneksi säilytän vettä ämpäreissä, jotta voi peseytyä. Jääkaapin sisältö on onneksi käytännössä tyhjennetty jo toimiston lukuisten ruokailijoiden tarpeisiin, ruotsalaista näkkileipää riittää myös. Yleistä sähkönjakelua ei ole ollut järistyksen jälkeen, joten yritämme selvitä parin tunnin generaattorilla.

Seitsemäksi ajoin toimistoon kahden Luterilaisen maailmanliiton Geneven toimistolta hätäapuun tulleen työntekijän kanssa, kävimme läpi logistikon kanssa varastomahdollisuuksia, etsimme kiihkeästi varastoa, mutta se on vaikeaa, sillä harvat jäljelle jääneet ehjät varastot ovat hinnoissaan.  Vastailin sähköposteihin, katsoimme terveystiimien kanssa hygieniapakkausten sisältöä ja jakolistoja yrittäen miettiä, mitä kenellekin voi jakaa. Teemme työtä kahdella järistyksen jälkeen syntyneellä ihmisten leirialueella, joissa asuu yhteensä 5000 - 7000 ihmistä.  Saamme paljon tarjouksia erilaisesta lahjoistustavarasta, ja konflikteja syntyy jos pakkaukset ovat kovin erilaisia.  Kävimme läpi myös tarjouksia paikan päältä hankittavasta ruokatavarasta ja työkaluista, joita haluamme jakaa loppuviikosta.

Petion Villessa toimiva (pääkaupunkiseudun osa, jossa toimisto on) hallituksen edustaja soitti ja kyseli, saammeko jaettua vettä iltapäivällä alueella, jossa on lämpimän ruuan jakelua. Sanoin, että vesirekan on tarkoitus tulla sinne ja olemme asentamassa sinne myös kaksi isompaa vesitankkia iltapäivällä. Olemme jakaneet alueelle myös työkaluja ihmisille, jotka siivoavat omatoimileirejä jätteistä.  Kaksi ihmistä soitti ja kyseli ruotsalaisten lähettämiä retkeilytelttoja, jotka eivät sovellu asumiseen, mutta jaetaan kansalaisjärjestöjen kodittomille työntekijöille. Monien kehitysyhteistyötä ja humanitaarista työtä tekevien järjestöjen toimistot, mukaanlukien Kirkon Ulkomaanavun sisarjärjestön brittiläisen Christian Aidin toimisto, ovat sortuneet. Me jäljelle jääneet onnekkaat jaamme tukea ja toimistotiloja mahdollisuuksien mukaan.  Me majoitamme haitilaista järjestöä, joka on vanha kumppani humanitaarisessa työssä.

Kirkon Ulkomaanavun David ja Nanny lähtivät YK:n kasvatuskoordinaation kokoukseen. Kirkon Ulkomaanapu on ottamassa vastuuta Kirkkojen hätäavun ohjelmassa kouluosuudesta.  Tuhannet koulut ovat tuhoutuneet, ja tarve lasten saamiselle jonkinlaiseen järjestettyyn toimintaan on suuri. Tarkoitus on yhdistää niihin myös psykososiaalinen kuntoutus.  Huomenna tapaamme myös episkopaalisen kirkon edustajan, joka etsii kumppaneita koulujen uudelleen käynnistämiseen.  90 prosenttia kouluista oli yksityisten tai kirkkojen vastuulla ennen maanjäristystä, joten ne ovat merkittävässä asemassa koulujen käynnistämisessä.  David ja Nanny palaavat Suomeen ensi viikolla, mutta Kirkon Ulkomaanapu on luvannut tukea työtä myös jatkossa henkilövoimin ja varustamalla koulutelttoja. On jo ikävä etukäteen, on ollut tosi tärkeää, kun on ollut suomalaisia joiden kanssa puhua omaa kieltä ja myös puhua välillä ihan muista asioista kuin työstä. 

Osa ihmisistä lähti Leoganen pahoin tuhottuun kaupunkiin seka Gressier'hen, jossa tarkoitus on aloittaa pitkäaikainen jälleenrakennus hyvin nopeasti, erityisesti cash for work (käteistä rahaa työstä)-periaatteella kunnostamalla kastelukanavia yms., jotta ihmiset saavat rahaa ja voivat rakentaa elämäänsä. Paikallisten järjestöjen ja viranomaisten kanssa sovitaan myös telttojen paikat. Hallitus haluaa siirtää ihmisiä suurempiin leiriyksikköihin, mutta valtaosa ihmisistä haluaa jäädä kotiensa raunioiden lähelle vahtiakseen niitä ja ollakseen sukulaisten ja naapurien seurassa sekä ryhtyäkseen vähitellen uudelleen talojen rakentamiseen. Yhtälö on vaikea, varsinkin kun viiden kuukauden kuluttua alkaa myrskykausi, ja teltat ovat todella riskiasumista silloin. Nyt on kuitenkin pyrittävä ensisuojaan, ja mietittävä parin viikon kuluttua jatkoa.

Katselin posteja Yhdysvalloista. St. Josephin orpokodin raunioissa on amerikkalainen opiskelijapoika, Ben. Hänen oli parin muun opiskelijan kanssa tarkoitus lähteä tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun tukemaan työhön ympäristönsuojelussa ja vesijohtojen korjaamisessa Kaakkois-Haitiin, mutta toisin kävi. Hänen vaimonsa ja serkkunsa pelastautuivat romahtaneesta rakennuksesta, Ben menehtyi ja hautautui rakennuksen raunioihin. Nyt vaimo haluaisi Benin kotiin. Kävimme heti maanjäristyksen jälkeisenä aamuna etsimässä heitä, nyt sunnuntaina palasin ja orpokodin johtaja vakuutti, että he vahtivat Beniä hyvin kunnes joku tulee hänet hakemaan.  Raunioissa on vielä valtava määrä vainajia. Benin lisäksi myös Ann, patikkakaverini, joka oli töissä YK:ssa, on edelleen kadoksissa. Mutta kolme minuuttia ennen järistystä lähetty sähköposti kertoo, että hän oli YK:n romahtaneessa päämajassa, joten toivoa ei ole.

Muuten olen keskustellut siivoojien ja meidän hallinnoijan kanssa, miten parinkymmenen ulkomaisen ja kodittoman oman työntekijän kommuunia hoidetaan. Ruoka, kuljetukset, siivous, sähkö, nettiongelmat, turvallisuus, mistä kaikille vettä. Konflikteja syntyy, mutta ihmeellisesti "leirintäalue" toimii, ihmiset hoitavat hommiaan ja tekevät minkä pystyvät. Omat haitilaiset työkaverit ihmetyttävät päivä toisensa jälkeen, kun tietää osan nukkuvan edelleen ulkona, osan lattioilla toimistossa, ja silti suurin osa on parin ensimmäisen päivän jälkeen tehnyt herkeämättä töitä. 

Meillä oli viikko sitten tiistaina kokous, jossa jokainen kertoi missä oli ollut järistyksen tullessa, ja jaoimme ajatuksiamme.  Päällimmäinen tunne kaikilla oli valtava kiitollisuus siitä, että on hengissä, ihmetys, ja myös jonkinlainen merkityksen antaminen. Meidät on jätetty tänne jotain tehtävää varten, että auttaisimme muita, rakentaisimme Haitia uudestaan.  Mutta myös suru, menetyksen valtavuus: "Se Haiti ja Port-au-Prince, jonka tunsimme, on iäksi mennyt, rakkaat ihmiset ovat kuolleet, se maailma on todella loppunut".  Saamme onneksi ensi viikolla vihdoin viimein tukea Ruotsista meidän ja Kirkon Ulkomaanavun muiden sisarjärjestöjen työntekijöiden psykososiaaliseen tukemiseen. Monien päällimmäinen huoli on lapsista, jotka säikkyvät helikopterien ääniä ja jokaista jälkijäristystä, joita on varmaan ollut lähemmäs sata, tänäänkin kaksi vähän voimakkaampaa.  

Outoa ajatella, että kaksi viikkoa sitten jätin aamulla puoliksi juodun kahvikupin pöydälle.  Vasta viikon kuluttua siita palasin kotiin, koska tajusin, että jossain vaiheessa on siirryttävä sisätiloihin nukkumaan, vaikka nukunkin kaikki ovet auki. Outoa ajatella, että kaksi vuotta tärkeää oli lukita ovet ja ikkunat turvallisuussyistä, nyt ei mitään voi lukita. Outoa ajatella, että niin moni asia on muuttunut, ja silti moni asia, joka on pitänyt minut aiemminkin täällä kaikista vaikeuksista huolimatta, on samoin. Sitoutuneet, mahtavat työkaverit, haitilaiset jotka ovat yksi maailman sisukkaimmista kansoista.  En todellakaan tiedä miten meidän kaikkien käy, mutta joku ihmeellinen luottamus on siihen mikä ei näy, ja sen mukaan siis ojentaudumme jälleen kerran tänäänkin.  (27.1.2010)